Viimeiset pari viikkoa ennen joululomaa olivat koulussa aika rankkoja. Koronatapauksia alkoi olla jo omassa koulussa asti, ja karanteeniasetuksia ja seulontatestisuosituksia tuli hieman ripotellen - välillä tuntuen ettei ollut varmaa millä perustein niitä jaetaan ja kenelle. Parin eri hallintoalueen alueella kun asuu opettajia, saattoivat kollegat saada samaan tilanteeseen eri ohjeet Espoosta ja Helsingistä, riippuen siitä kumman kunnan puolella asuu, vaikka työpaikka ja altistustilanne olivat samat.
Kantautuipa niitäkin uutisia korviin, että osa oppilaista oli asetettu karanteeniin altistuttuaan - ja olivat toki poissa koulunpenkiltä, mutta iltaisin liittyivät treeneihin.
Kun ensimmäinen oikea tartuntatilanne koululle tuli, suurimmat ongelmat tulivat epätietoisuuden tunteen sietämisestä. Kuka sairastui, miten pahasti, keitä on altistunut, mitä tietoa voi jakaa, ja minne? Ensimmäisenä päivänä altistusuutisten jälkeen huomasin, etten uskaltanut syödä koulussa, ja ahdistava tunne itsessä velloi.
Koulumaailman onni on oppilaat, ja se, että aina mennään eteenpäin. Arki vie mennessään, ja se kantaa. Seuraavana päivänä tilanne ei sinänsä ollut muuttunut, mutta itse olin rauhallisempi, ja ajatukset paremmin koulumaailmassa taas mukana. Kouluruokakin maistui.
Viimeiset koulupäivät alkoivat olla kaikkinensa hiljaisia, sillä iso osa vanhemmista päätti pitää lapsensa kotona omaehtoisessa karanteenissa ennen lomia, jotta uskaltaisivat lähteä sukuloimaan pyhiksi.
Mikäs siinä - helpompihan oli koulussakin olla väljemmin sen myötä.
Lomat tulivat ja menivät, ja paluu arkeen, edelleen rajoittein.
Palasin muksujen kanssa lomilta juuri loppiaisena, mies oli ollut täällä jo jonkun päivän kun työnsä alkoivat taas vuoden alusta.
Mies vaan valitteli hieman viluista ja särkevää oloa...
(jatkuu ensi postauksessa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti