Kohdalle osui, osa 2.

 Oli vilu, ja silmissä tuntui kuumeinen olo. Väsytti. Selkää särki.

Toisaalta, oli hormonikierron mukaan hyvin mahdollista, että pieni lämmönnousu viittasi siihen. Selkäsärky saattoi merkitä vierassängyssä nukuttuja öitä. Olin ollut muksujen kanssa ulkona lumitouhuissa suhteellisen paljon, niin vilu saattoi merkitä sitäkin. Vettäkään en varmaan ollut juonut tarpeeksi.

Panadolin avulla otettujen päiväunien jälkeen suostuin varaamaan itsellenikin koronatestiajan seuraavalle päivälle, pienen patistelun jälkeen.

Iltaa kohden oma olo kyllä sinänsä koheni, ettei enää tarvinut särkylääkkeitä, mutta villasukat jalassa menin nukkumaan.

Aamulla yhdeksältä ajelin testiin, olo oli suhteellisen hyvä - mitä nyt nielussa tuntui vähän ikävältä, ja kieleen oli tullut afta. Testaajat ovat ihania ja ammattitaitoisia, ja saavat inhottavan testin edes vähän siedettävämmäksi. Ensimmäinen sierain oli tukossa, toisen kautta sisään, ja kutittelua nieluun asti. 

Paitsi että ei kyllä kutittanut.

Päivä sujui aika normaalisti kaikin puolin, yritin ottaa rauhallisemmin, ja kuulostelin kokoajan että tuntuuko nyt miltä ja muuta.

Illalla hieman ennen yhdeksää tuli viesti - positiivinen tulos.

No hemmetti.

Jokainen kauhuskenaario tietysti hiipii mieleen, että tässä tämä nyt sitten oli, vaikka tuntuu lieviltä oireilta nyt, niin kohta sitä ollaan hengityskoneessa tukehtumassa omiin keuhkoihinsa, ja sitten lapset kasvavat ilman äitiä.

Että morjens.

Noh, tosiasiassa tähän mennessä hyvinkin lievin oirein, mutta on vaikea tuudittautua mihinkään, kun tauti on niin salakavala, ettei oikeasti uskalla arvata yhtään milloin tämä kääntyy paremmaksi. 

Lämpöä tai vilutusta ei ole ollut, selkeimpänä oireena on ollut nielun epämukava tunne, ja kielellä oleva afta. Sillointällöin yskin hieman, mutta se irroittaa lähinnä limaa nielusta. Selässä tuntuu keuhkojen alueella, mutta toisaalta lähinnä vain selkäsärkynä, eikä niinkään keuhkoihin viittaavana. Syvään saa otettua henkeä edelleen.

Miehellä ovat oireet hävinneet, mutta jälkitautina hajuaisti on mennyt (ja makuaistikin sitä myöten osin), ja eilen hieman ajatteluvaikeuksia, ja älyllisesti outo olo. Tuttuja jälkioireita koronansairastaneiden piirissä, kertoo internet.

Saa nähä mitä itselle tulee, kunhan pääsisi tästä normitaudista edes sinne jälkitautien puolelle...

Kohdalle osui.

 Lomiltapalatessa mies valitteli viluista ja kuumeista oloa. Mietin ensin, että kyseessä on stressireaktio kun muu perhe pelmahtaa jälleen kotiin - saatuaan olla rauhassa monta päivää, nyt on melua, tavaraa, liikettä ympärillä taas vaikka sun kuinka.

Mutta ei mennyt olo ohi tunnissa, ei parissa. Kehoituksena varata seuraavalle päivälle koronatestiaika, mikä toki kävi näppärästi koronabotin kautta, ja läheiselle testiasemalle sai valita melkolailla minkä ajan vain, ja sinne pystyy kävellä.

Itse jatkoin seuraavana päivänä normaalia kouluelämää, ja muksut päivähoitoon. Hieman nyki takaraivossa, että no mitä jos miehellä nyt onkin SE. Mutta eikai sentään, miten se nyt niin muka. Perusnuhaa, ei sen kummempaa.

Perjantaina puoliltapäivin testitulos tuli, positiivisena. Eipä siinä sitten, lähdin kesken koulupäivän (toki olisi ollutkin vain yksi tunti jäljellä), ja hain ipanat hoidosta. Suoraan kotiin, kulkematta lähtöruudun kautta. Edellispäivänä olin onneksi käynyt kaupassa pienesti, mutta suuret ostokset olivat olleet suunnitteilla viikonlopulle. Onni on hamsteritaipumukset ruokatavaroihin, niin välitöntä hätää ei olisi onneksi. Kun pääsin kotiin, tein itselleni inventaarion jääkaapin, pakastimen, ja kuivakaapin sisällöistä, ja kehittelin niistä aterioita riittämään viikoksi - sillä jos hyvin käy, viikon kuluttua mies on jo tervehtynyt, ja vapautettu karanteenista, ja pääsee kauppaan. Itselläni ja lapsilla kestää vielä toisen viikon siihen päälle. 

Miehellä meni seuraavat päivät lähinnä särkylääkkeiden voimin levätessä. Väsymystä, kuumeen eestaas seilailua, ja lihassärkyä, mutta ilman hengitystieoireita onneksi.

Minulla ja muksuilla onni oli siinä, että ulkona on lunta, ja puistossa pulkkamäki. Pakastimesta löytyi marjoja, joita on sulateltu sellaisenaan syötäviksi, tai tehty soppaan. 

Pari työkaveria ovat tuoneet mandariineja, sekä täydentäneet leivontavarastot, niin saatiin leivottuakin.

Miehellä alkoi vointi kohentua, ja tauti näytti jääneen onneksi vähille oireille.

Sitten minulle alkoi tulla vilu....

(jatkuu ensi postauksessa)

Uusi vuosi, uudet...

 Viimeiset pari viikkoa ennen joululomaa olivat koulussa aika rankkoja. Koronatapauksia alkoi olla jo omassa koulussa asti, ja karanteeniasetuksia ja seulontatestisuosituksia tuli hieman ripotellen - välillä tuntuen ettei ollut varmaa millä perustein niitä jaetaan ja kenelle. Parin eri hallintoalueen alueella kun asuu opettajia, saattoivat kollegat saada samaan tilanteeseen eri ohjeet Espoosta ja Helsingistä, riippuen siitä kumman kunnan puolella asuu, vaikka työpaikka ja altistustilanne olivat samat.

Kantautuipa niitäkin uutisia korviin, että osa oppilaista oli asetettu karanteeniin altistuttuaan - ja olivat toki poissa koulunpenkiltä, mutta iltaisin liittyivät treeneihin.

Kun ensimmäinen oikea tartuntatilanne koululle tuli, suurimmat ongelmat tulivat epätietoisuuden tunteen sietämisestä. Kuka sairastui, miten pahasti, keitä on altistunut, mitä tietoa voi jakaa, ja minne? Ensimmäisenä päivänä altistusuutisten jälkeen huomasin, etten uskaltanut syödä koulussa, ja  ahdistava tunne itsessä velloi.

Koulumaailman onni on oppilaat, ja se, että aina mennään eteenpäin. Arki vie mennessään, ja se kantaa. Seuraavana päivänä tilanne ei sinänsä ollut muuttunut, mutta itse olin rauhallisempi, ja ajatukset paremmin koulumaailmassa taas mukana. Kouluruokakin maistui.

Viimeiset koulupäivät alkoivat olla kaikkinensa hiljaisia, sillä iso osa vanhemmista päätti pitää lapsensa kotona omaehtoisessa karanteenissa ennen lomia, jotta uskaltaisivat lähteä sukuloimaan pyhiksi.

Mikäs siinä - helpompihan oli koulussakin olla väljemmin sen myötä. 

Lomat tulivat ja menivät, ja paluu arkeen, edelleen rajoittein.

Palasin muksujen kanssa lomilta juuri loppiaisena, mies oli ollut täällä jo jonkun päivän kun työnsä alkoivat taas vuoden alusta.

Mies vaan valitteli hieman viluista ja särkevää oloa...

(jatkuu ensi postauksessa)

Puoli vuotta myöhemmin...

 Puolisen vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi tänne mitään päivitin. Koulussa syyslukukausi on melkein lopuillaan. Mitä menneeseen syksyyn on kuulunut?

Kouluissa aloiteltiin uuden normaalin toimintamallin alla. Ei yhteisiä salitilaisuuksia, lähinnä vain oman luokan tunteja, mahdollisimman vähän väen sekoittamisia. Hyvin pienistä oireista ollaan poissa - niin oppilaat kuin opettajatkin. 

Ja sinänsä tämä kaikki toimi varsin hyvin - koulun arki rauhoittui, kun ei tarvinutkaan keskittää energiaansa niin moneen eri luokkaan. Yhteisopettajuutta on silti ollut, ja luokissa on ollut aika vakiona useampi opettaja kerralla - mutta samat tyypit aina. Sijaisiakin on tarpeen vaatiessa hankittu, mikä on osaltaan helpottanut työtaakkaa myös - kun poissaoloja on herkemmin, on kiva tietää että paikalle saa pyytää jonkun muun koko päiväksi, eikä niin että luokassa hyppää eri kollega joka tunnilla.

Alkusyksystä saatiin retkiäkin tehtyä - kävelymatkan päähän, ja niin että kohteessa oltiin ainoana luokkana. Käsidesiä, ja aikuisilla maskeja kun oltiin muualla.

Opehuoneessa ei kenenkään suositella olevan varttiakaan, ja korkeintaan 10 henkilöä kerrallaan. Aika paljon on tullut hengattua omassa luokassa järjestelemässä, silloin kun olisi ollut se hetkellinen sosialisointi.

Kokouksia pidettiin niin, että väki hajautettuina eri luokkiin, mistä virtuaaliyhteyden kaikki sitten samassa kokouksessa. Tämäkin auttoi siinä, että kokoukset pysyivät tiukemmin asialinjalla, ja ylimääräistä jaarittelua ei ollut. Toisaalta, eipä ollut sitä arkista jutustelua ja kuulumisten vaihtoakaan, mikä kantaa myös aika pitkälle.

Sitten.... tilanne alkoi taas kiristyä.

Tulikin vahva suositus siihen, että aikuisten on pidettävä maskia koulussakin, sisällä. Kangasmaski, kertismaski, pleksi - periaatteessa mikä vain. Oma suosikki löytyi pian - harmittavasti kertismaski.

Opena pitää puhua huomattavia määriä, ja kangasmaskin läpi puhuminen tuntui varsin kuluttavalta, ja pleksin takaa oma ääni kaikui liian kovana takaisin omiin korviin. Kertismaski oli pienin paha tässä kokemuksessa. Ja voihan nekin pestä, tosin läheskään kaikkia en ole pessyt, vaan surutta laittanut pois.

Päivän aikana pitää puhua pitkät pätkät maskin takaa, ja huomaa että eihän siitä niin hyvin ymmärrä, ja oma ääni kuluu siinä samalla ihan erilailla. En halua miettiä mitä kaikkia pienhiukkasia siinä kitusiinsa kiskookaan samalla. 

Hieman hölmöltähän se toisaalta tuntuu, kun eihän oppilailla ole maskeja. Jos joku heistä sattuisi olemaan viruksen kantaja, eihän se minun maskini siihen juuri mitään auttaisi. Pienet oppilaat varsinkin ovat hyvin lähellä neuvottavana, opastettavana, lohdutettavana ja kuunneltavana. Eikä niihin isompiinkaan pysty jatkuvaa turvaväliä ylläpitämään millään. 

Tilanne kiristyi taas.

Tuli tapaus ihan lähelle, ja koulun tiloissa oli ollut henkilö, jolla oli todettu koronavirus tartunta. Joitakuita luokkia lähti etäopetukseen ja karanteeniin, mutta ei kaikki. Jotkut näiden luokkien opettajista, mutta ei kaikki.

Joululoma siintää lähellä, ja monilla varmasti sukulaisvierailut ja mummulat mielessä - vaan kuinkahan niitä arvaa tehdä, kun koronamörkö luuraa koulussa. Potentiaalinen altistuminen on päivittäin läsnä.

Jos ois valtaa niin kuin on mieli, pistäisin koulut kiinni, ja kaikki reilun viikon mittaiseen kotikaranteeniin.  Oma napa lähinnä - mieleni minun tekevi viedä muksut mummulaan joulunpyhinä. Vaan eipä sitä viitsi ajatellakaan, jos aatonaatonaattoon asti on potentiaalinen altistus alati läsnä. Olisi melko kurja joululahja.

Tänään kävin potentiaalisen altistumisen takia testissä varmuudeksi. Mitään oireita ei ole, mutta itseään kuulostelee nyt todella erilailla. Onko sittenkin kurkku vähän kipeänä? Yskittääkö, vai onko vaan kurkku kuiva ja jano? Hartioita kolottaa ja päätä särkee - kuume nousemassa, vai stressin takia jännitystila päällä?

Nytpä odotellaan, mikä tuomio tulee. Toivottavasti aamusella tulisi tekstari negatiivisesta tuloksesta. Tai sitten voi olla, että puhelin soi, ja teehooällältä, päivää.

Paluu kouluun, vaan ei normaaliin

Ja niin palattiin jälleen kouluun. Torstaina 14.5 koulujen ovet avautuivat jälleen, 38 etäkoulupäivän jälkeen. Saman viikon tiistaina vietimme parin tunnin opekokouksen miettien missä järjestyksessä ja mistä ovesta väki tulee sisään - miten minimoidaan väkimassat ja kontaktit.

Koulu on järjestetty kahteen aaltoon - aamusta 1.-3. luokkalaiset 8:30-12:45, ja iltapäivän vuorossa 4.-6.-luokat 10:30-15:15. Ruokailuja on porrastettu alkamaan aamukymmeneltä, ja 6.luokkalaiset siirtyvät viimeisinä syömään 12:30 ja 12:40.

Suuri osa päivästä vietetään ulkona, väljästi välitunteillen. Tarkoituksena on pitää kukin luokka vain omana ryhmänään, jotta oppilaat eivät viettäisi aikaa sekaisin toisten ryhmien kanssa.

Kun kouluunpaluusta ilmoitettiin, ensimmäisenä mielessä pyöri miljoona kysymystä, ja valtaisa epätietoisuus.
Nyt kun olemme oikeasti palanneet hommiin, kysymystulva on helpottanut todellisuuden edessä. Näillä määreillä nyt mennään, kun kerta näin on asetettu.

Myönnettäköön, että olen kuitenkin huomattavan skeptinen tautiaallon pysäyttämisen suhteen, sillä ihan oikeasti etäisyyttä ei pystytä pitämään yllä merkittävästi. Oppilaat hakeutuvat kylki-kyljen toistensa viereen, ja toistuvat käsipesutkaan eivät auta kaikkeen.

Suuria akateemisia paineita ei tästä ajasta enää oteta, sillä arjen uudelleenjärjestelyn stressi on jo ihan riittävä oppilaille ja opettajille. Tehdään mielenkiintoisia ja mukavia tehtäviä ja pieniä retkiä, toimitaan pitkästä aikaa taas yhdessä.

9 koulupäivää, ja todistustenjako vielä edessä.
Jospa niistä jotenkin suoriudutaan...

Mikä opea arveluttaa kouluun paluussa?

Koulujen etäopetus päättyy kahden viikon kuluttua, ja 14.5. ollaan taas sorvin ääressä. Siinä vaiheessa on 11 koulupäivää jäljellä enää tästä lukuvuodesta.
Kouluihin palataan, sillä ei ole enää laillista perustaa pitää koulujen poikkeustilaa yllä.

Kouluihin paluu herättää monia tunteita, ja myönnettäköön etten itsekään ole vielä ihan täysin varma, mitä mieltä olen.

Toisaalta on kiva palata kouluympäristöön ja oikeiden opetusmateriaalien äärelle, sillä kotitoimisto-set up on toiminut vähän vaihtelevasti. Mukavaa päästä näkemään oppilaita ja kollegoita, kenenkään äänin ei rätise ja kasvot jäädy kesken keskustelun. Kukaan ei vahingossa tipahda pimentoon ja pölähdä takaisin kesken opetustuokion, ainakaan fyysisesti. Havainnollistusvälineinä voi käyttää oikeasti siihen suunniteltuja opetusmateriaaleja, leikatun maitopurkin sijaan. Vaikka toimiihan sekin...

Mutta sitten se todellisuus. Mielessä pyörii roppakaupalla kysymyksiä, mihin joku ehkä keksii ratkaisut? 

Miten turvaetäisyys toteutetaan luokassa? Oppilaita päälle kolmenkymmenen, ja pituuksiltaan suuri osa jo ainakin tämmöisen persjalkasen aikuisen mittaa, ja luokka on sisustettu seinästä seinään pulpeteilla. Mihin siinä sijoitat väkeä väljästi, kun tilaa ei ole?

Fyysistä kontaktia ei saa olla. Oppilaat, jotka eivät ole nähneet toisiaan viikkoihin, ja tottuneet olemaan limittäin, lomittain, haleittain, syleittäin, nujuamaan ja painimaan keskenään, niin uskoisin fyysisen koskemattomuuden häviävän jo heti, noh, kättelyssä. Saati sitten varsinkin pikkuoppilaat, jotka ikävöivät opejaan niin, että halaamattomuus tuntuu varmasti pahalta.
(Ja samalla mietin omia päiväkotiin palaavia muksuja, jotka elävät sylin ja halin voimalla hoidossakin. Jospa lapseni kantaakin mukanaan minun koulustanappaaman koronan, ja vie sen tuliaisena hoitajille?) 

Takaisin kouluarkeen - ruokailut. Mitenhän tämäkin hoituu, kun massoittain on väkeä liikenteessä väistämättä. Ruokala on koulun alimmassa kerroksessa, ja sieltä ei noinvaan roudata kolmanteen kerrokseen aterioita ja astioita, jos oppilaat söisivätkin luokassa. Jos ruokala onkin käytössä, luokkien porrastettu ja väljä käyttö tulisi aloittaa jo aamusta, ja jatkua pitkälle iltapäivään.

Jos muuten koulupäivän porrastaisi - pikkuoppilaat aamuvuorossa, isommat iltapäivästä - pitäisikö opettajien kuitenkin olla koko pitkät päivät opettamassa useita eri ryhmiä, jotta ryhmäkokojen pienuus ja väljyys saataisiin edes jotenkin toteutettua?

Niin ja ne opettajat - joilla ei ole asiaa opehuoneeseen, koska tartuntariski on niin suuri, entäs ne? Oppilaat eivät tartuta tautia niin paljoa, kai. Paitsi normiflunssat ja vatsapöpöt mitä niiltä kyllä saa aivan takuulla, mutta toki korona ei tartu, kunhan opet eivät vaan hengaa yhdessä. 

Opettajat, jotka polkaisivat etäopetuksen käyntiin, ilman ensimmäistäkään kurssitusta käytänteisiin tai etäopetuksen pedagogiikaan, saati että olisi edes laitteet varmasti kaikilla. Kaikilla opettajilla ei ole työläppäreitä tai työpuhelimia, kotona kenties omat muksut hoidettavina tai opetettavina, vähintään ruokittavina, mutta niin vaan opetussuunnitelman mukainen opetus jatkui etänäkin. Oppilaita on kontaktoitu, ohjattu, virikkeellisiä tehtäviä annettu, mietitty mitä voi vaatia kun kotona on haastavaa, tai jos materiaaleja ei löydykään. Käytänteet ovat kokoajan hioutuneet toimivampaan suuntaan. 

Oliko se helppoa? No ei hemmetissä. 
Ensimmäiset pari viikkoa varsinkin ympäripyöreitä päiviä, ja työn rajaamisen opettelua, jatkuvaa epävarmuusalueella keikkumista, riittämättömyydentunnetta työhommissa ja kotona.
Niin nyt - hyppäähän takaisin kouluun, taas uusilla vaatimuksilla, ja pyöritä arkea ja eriytä, testaa, nappaa pudokkaat kiinni, suojele sosiaalisesti heikoilla olevia - koska nythän tässä ollankin myös sosiaalityön etulinjassa.

Juuri, kun on valtaisan työnkuvanmyllerryksen käynyt läpi ja kehittänyt siihen purkkaratkaisut ja jesarifiksaukset mitkä kyllä toimii - pistähän parin viikon takia itsesi uuden mankelin läpi. Nyt et taivukaan enää diginä, vaan fyysisesti.

Lyön vetoa, että tämä nostaa stressi- ja uupumustasoja opettajistossa, ja nämä tilastot ovat viimeiaikoina olleet väärään suuntaan matkalla muutenkin.

En tiiä.

Mutta jospa jollain on ratkaisut ja vastaukset näihin askarruttaviin ajatuksiin. Onhan? 

Virginia Woolf oli oikeassa.

Virginia Woolf totesi aikanaan, että jokainen nainen tarvitsee omaa rahaa, ja oman huoneen. Ensimmäinen näistä toteutuu kerran kuussa, ainakin hetkellisesti, ja toisen osan organisoimme menneen pääsiäisviikonlopun ratoksi.

Lapset siirrettiin yhteiseen kamariin, ja kerrossänky pistettiin taas kasaan. Vapautuneesta huoneesta tuli allekirjoittaneen työhuone, tosin aika askeettisella kalustuksella tähän mennessä. FB-kirpparilta löytyi työpöytä, ilmaiseksi ja kotiin kuljetettunakin. Siinä ei jäänyt enää tilaa tinkimiselle.

Työhuone!

Tämä hieman tyhjyyttään kaikuva työhuone mahdollistaa sen, että voin laittaa työhuoneen oven kiinni. Ja kun on reilun kolme viikkoa ollut avokeittiön pöydän äärellä, tai parvekkeella tekemässä töitä 3- ja 5-v terroristien häärätessä ympärillä, suljettava ovi sisätiloissa on luksusta.

Ajatelkaa nyt - videokonferenssin aikana ei tarvitse hytistä, tai laittaa mutelle kun bussi ajaa ohi! Työvälineet saavat olla paikoillaan, eikä niitä tarvitse raivailla joka kattauksella (mitä on siis jatkuvasti tämän kotonaolemisen aikana. Pelkkää syömistä, siihen valmistautumista, tai sen jälkien siivoamista!!)

Tätä ratkaisua siivitti se, että nappuloiden sängyt olivat alkujaansakin kerrossänky, minkä osat toimivat myös itsenäisinä sänkyinä erillään, ja siten oli mahdollista sijoittaa heidät taas yhteen huoneeseen. Nukahtaminen on vielä vähän kikatuksen ja hepulien (arvaa vaan ketä ei naurata..) takana, mutta josko hekin tottuvat tässä hiljalleen.

Kun pakkohan tähän oli ryhtyä, sillä edessä on luultavasti sen seitsemän viikkoa etätöitä.

Suljettava työhuone mahdollistaa myös onnellisesti sen, että kun päivän hommat ovat ohi, voin kävellä huoneesta ulos, ja laittaa sen oven jälleen kiinni perässäni. Keittiössä silmille ei hypi kone, jolta vois ihan nopeesti äkkiä tehä ton yhen jutun, ja hei ainiinjoo mites se yks palautus, tulikohan se jo, ja totta, siihen viestiin pitää kans vastata, ynnä muut aikasyöverit. Työpäivä on ohi, niin se on ohi.

Voi siis hyvillä mielin siirtyä harrastusten pariin - ja tässä eristysaikana olenkin kunnostautunut extreme-urheilun kotoisaan muotoon. Pyykkivuorikiipeily on valittu lajini, ja itsekehun merkeissä mainittakoon, että harvoin näkee tällaisia pinoja valloitettavana. Nyt menen, ja valloitan sen vuorin! Tai huiputankohan vain, ja päädyn ennemmin sohvatasanteelle teelle...