Mikä opea arveluttaa kouluun paluussa?

Koulujen etäopetus päättyy kahden viikon kuluttua, ja 14.5. ollaan taas sorvin ääressä. Siinä vaiheessa on 11 koulupäivää jäljellä enää tästä lukuvuodesta.
Kouluihin palataan, sillä ei ole enää laillista perustaa pitää koulujen poikkeustilaa yllä.

Kouluihin paluu herättää monia tunteita, ja myönnettäköön etten itsekään ole vielä ihan täysin varma, mitä mieltä olen.

Toisaalta on kiva palata kouluympäristöön ja oikeiden opetusmateriaalien äärelle, sillä kotitoimisto-set up on toiminut vähän vaihtelevasti. Mukavaa päästä näkemään oppilaita ja kollegoita, kenenkään äänin ei rätise ja kasvot jäädy kesken keskustelun. Kukaan ei vahingossa tipahda pimentoon ja pölähdä takaisin kesken opetustuokion, ainakaan fyysisesti. Havainnollistusvälineinä voi käyttää oikeasti siihen suunniteltuja opetusmateriaaleja, leikatun maitopurkin sijaan. Vaikka toimiihan sekin...

Mutta sitten se todellisuus. Mielessä pyörii roppakaupalla kysymyksiä, mihin joku ehkä keksii ratkaisut? 

Miten turvaetäisyys toteutetaan luokassa? Oppilaita päälle kolmenkymmenen, ja pituuksiltaan suuri osa jo ainakin tämmöisen persjalkasen aikuisen mittaa, ja luokka on sisustettu seinästä seinään pulpeteilla. Mihin siinä sijoitat väkeä väljästi, kun tilaa ei ole?

Fyysistä kontaktia ei saa olla. Oppilaat, jotka eivät ole nähneet toisiaan viikkoihin, ja tottuneet olemaan limittäin, lomittain, haleittain, syleittäin, nujuamaan ja painimaan keskenään, niin uskoisin fyysisen koskemattomuuden häviävän jo heti, noh, kättelyssä. Saati sitten varsinkin pikkuoppilaat, jotka ikävöivät opejaan niin, että halaamattomuus tuntuu varmasti pahalta.
(Ja samalla mietin omia päiväkotiin palaavia muksuja, jotka elävät sylin ja halin voimalla hoidossakin. Jospa lapseni kantaakin mukanaan minun koulustanappaaman koronan, ja vie sen tuliaisena hoitajille?) 

Takaisin kouluarkeen - ruokailut. Mitenhän tämäkin hoituu, kun massoittain on väkeä liikenteessä väistämättä. Ruokala on koulun alimmassa kerroksessa, ja sieltä ei noinvaan roudata kolmanteen kerrokseen aterioita ja astioita, jos oppilaat söisivätkin luokassa. Jos ruokala onkin käytössä, luokkien porrastettu ja väljä käyttö tulisi aloittaa jo aamusta, ja jatkua pitkälle iltapäivään.

Jos muuten koulupäivän porrastaisi - pikkuoppilaat aamuvuorossa, isommat iltapäivästä - pitäisikö opettajien kuitenkin olla koko pitkät päivät opettamassa useita eri ryhmiä, jotta ryhmäkokojen pienuus ja väljyys saataisiin edes jotenkin toteutettua?

Niin ja ne opettajat - joilla ei ole asiaa opehuoneeseen, koska tartuntariski on niin suuri, entäs ne? Oppilaat eivät tartuta tautia niin paljoa, kai. Paitsi normiflunssat ja vatsapöpöt mitä niiltä kyllä saa aivan takuulla, mutta toki korona ei tartu, kunhan opet eivät vaan hengaa yhdessä. 

Opettajat, jotka polkaisivat etäopetuksen käyntiin, ilman ensimmäistäkään kurssitusta käytänteisiin tai etäopetuksen pedagogiikaan, saati että olisi edes laitteet varmasti kaikilla. Kaikilla opettajilla ei ole työläppäreitä tai työpuhelimia, kotona kenties omat muksut hoidettavina tai opetettavina, vähintään ruokittavina, mutta niin vaan opetussuunnitelman mukainen opetus jatkui etänäkin. Oppilaita on kontaktoitu, ohjattu, virikkeellisiä tehtäviä annettu, mietitty mitä voi vaatia kun kotona on haastavaa, tai jos materiaaleja ei löydykään. Käytänteet ovat kokoajan hioutuneet toimivampaan suuntaan. 

Oliko se helppoa? No ei hemmetissä. 
Ensimmäiset pari viikkoa varsinkin ympäripyöreitä päiviä, ja työn rajaamisen opettelua, jatkuvaa epävarmuusalueella keikkumista, riittämättömyydentunnetta työhommissa ja kotona.
Niin nyt - hyppäähän takaisin kouluun, taas uusilla vaatimuksilla, ja pyöritä arkea ja eriytä, testaa, nappaa pudokkaat kiinni, suojele sosiaalisesti heikoilla olevia - koska nythän tässä ollankin myös sosiaalityön etulinjassa.

Juuri, kun on valtaisan työnkuvanmyllerryksen käynyt läpi ja kehittänyt siihen purkkaratkaisut ja jesarifiksaukset mitkä kyllä toimii - pistähän parin viikon takia itsesi uuden mankelin läpi. Nyt et taivukaan enää diginä, vaan fyysisesti.

Lyön vetoa, että tämä nostaa stressi- ja uupumustasoja opettajistossa, ja nämä tilastot ovat viimeiaikoina olleet väärään suuntaan matkalla muutenkin.

En tiiä.

Mutta jospa jollain on ratkaisut ja vastaukset näihin askarruttaviin ajatuksiin. Onhan? 

Virginia Woolf oli oikeassa.

Virginia Woolf totesi aikanaan, että jokainen nainen tarvitsee omaa rahaa, ja oman huoneen. Ensimmäinen näistä toteutuu kerran kuussa, ainakin hetkellisesti, ja toisen osan organisoimme menneen pääsiäisviikonlopun ratoksi.

Lapset siirrettiin yhteiseen kamariin, ja kerrossänky pistettiin taas kasaan. Vapautuneesta huoneesta tuli allekirjoittaneen työhuone, tosin aika askeettisella kalustuksella tähän mennessä. FB-kirpparilta löytyi työpöytä, ilmaiseksi ja kotiin kuljetettunakin. Siinä ei jäänyt enää tilaa tinkimiselle.

Työhuone!

Tämä hieman tyhjyyttään kaikuva työhuone mahdollistaa sen, että voin laittaa työhuoneen oven kiinni. Ja kun on reilun kolme viikkoa ollut avokeittiön pöydän äärellä, tai parvekkeella tekemässä töitä 3- ja 5-v terroristien häärätessä ympärillä, suljettava ovi sisätiloissa on luksusta.

Ajatelkaa nyt - videokonferenssin aikana ei tarvitse hytistä, tai laittaa mutelle kun bussi ajaa ohi! Työvälineet saavat olla paikoillaan, eikä niitä tarvitse raivailla joka kattauksella (mitä on siis jatkuvasti tämän kotonaolemisen aikana. Pelkkää syömistä, siihen valmistautumista, tai sen jälkien siivoamista!!)

Tätä ratkaisua siivitti se, että nappuloiden sängyt olivat alkujaansakin kerrossänky, minkä osat toimivat myös itsenäisinä sänkyinä erillään, ja siten oli mahdollista sijoittaa heidät taas yhteen huoneeseen. Nukahtaminen on vielä vähän kikatuksen ja hepulien (arvaa vaan ketä ei naurata..) takana, mutta josko hekin tottuvat tässä hiljalleen.

Kun pakkohan tähän oli ryhtyä, sillä edessä on luultavasti sen seitsemän viikkoa etätöitä.

Suljettava työhuone mahdollistaa myös onnellisesti sen, että kun päivän hommat ovat ohi, voin kävellä huoneesta ulos, ja laittaa sen oven jälleen kiinni perässäni. Keittiössä silmille ei hypi kone, jolta vois ihan nopeesti äkkiä tehä ton yhen jutun, ja hei ainiinjoo mites se yks palautus, tulikohan se jo, ja totta, siihen viestiin pitää kans vastata, ynnä muut aikasyöverit. Työpäivä on ohi, niin se on ohi.

Voi siis hyvillä mielin siirtyä harrastusten pariin - ja tässä eristysaikana olenkin kunnostautunut extreme-urheilun kotoisaan muotoon. Pyykkivuorikiipeily on valittu lajini, ja itsekehun merkeissä mainittakoon, että harvoin näkee tällaisia pinoja valloitettavana. Nyt menen, ja valloitan sen vuorin! Tai huiputankohan vain, ja päädyn ennemmin sohvatasanteelle teelle...

Viikko XX, päivä 2367

Karanteeni, etätyö, etä-kaikki.

On tämä *** työmaa.

Työnteko kotona, kun vierellä on kaksi varhaiskasvatettavaa ikiliikkuja-höpönassua on kyllä... jotain. Onhan tämä toisaalta ihanaa ja hellusta, mutta fakta on myös se, ettei omia hommia pysty tekemään ihan niinkuin haluaisi. Ärinää ja pahaa mieltä esiintyy useammin itse kelläkin, kuin mitä toivoisi.

Sinänsä ihana että noita nuppusia on kaksi, niin heillä on toisistaan seuraa. Toisaalta sitä seuraa löytyy myös hölmöilyihin, tahalliseen ärsyttämiseen, sotkemiseen, riehumiseen....

Allekirjoittanut on ottanut suuren osan videokonferensseista parvekkeella, jotta saa jonkunlaisen työrauhan niihin. Toki siinä menee välillä bussit ohi, ja vaikka on lasitukset, kyllä näin maalis-huhtikuun vaihteessa siellä on aika kirpeä ilma. Onneksi on matkatermari...

Uskoisin, että itselläni on tässä kohtaa iskemässä etäkoulun ja eristyksen suhteen turnausväsymys. Sama vaiva on iskenyt graduprojekteissa opiskellessa, oppilaiden kanssa työstäessä moniviikkoisia erikoiskokonaisuuksia, ja nyt tässä.

Opetussuunnitelmat tuleville viikoille ovat ihan hyvin raameillaan, ja aikataulukin eristyksen suhteen itsellä tiedossa (henkinen valmistautuminen toukokuun loppuun) - mutta silti meinaa iskeä semmoinen "onko pakko jos ei haluu"-moodi päälle.

Turnausväsymyksen hyvä puoli on se, että kun sen tunnistaa, muistaa myös sen, että se menee ohi. Tulee uusi innostus, ja uusi aalto.
Niin nyt kahlailen hetken aallonpohjaa ja hengittelen, niin kyllä täälä myöhemmin taas lähdetään liikkeelle, ja uuteen nousuun.