Karanteeni, etätyö, etä-kaikki.
On tämä *** työmaa.
Työnteko kotona, kun vierellä on kaksi varhaiskasvatettavaa ikiliikkuja-höpönassua on kyllä... jotain. Onhan tämä toisaalta ihanaa ja hellusta, mutta fakta on myös se, ettei omia hommia pysty tekemään ihan niinkuin haluaisi. Ärinää ja pahaa mieltä esiintyy useammin itse kelläkin, kuin mitä toivoisi.
Sinänsä ihana että noita nuppusia on kaksi, niin heillä on toisistaan seuraa. Toisaalta sitä seuraa löytyy myös hölmöilyihin, tahalliseen ärsyttämiseen, sotkemiseen, riehumiseen....
Allekirjoittanut on ottanut suuren osan videokonferensseista parvekkeella, jotta saa jonkunlaisen työrauhan niihin. Toki siinä menee välillä bussit ohi, ja vaikka on lasitukset, kyllä näin maalis-huhtikuun vaihteessa siellä on aika kirpeä ilma. Onneksi on matkatermari...
Uskoisin, että itselläni on tässä kohtaa iskemässä etäkoulun ja eristyksen suhteen turnausväsymys. Sama vaiva on iskenyt graduprojekteissa opiskellessa, oppilaiden kanssa työstäessä moniviikkoisia erikoiskokonaisuuksia, ja nyt tässä.
Opetussuunnitelmat tuleville viikoille ovat ihan hyvin raameillaan, ja aikataulukin eristyksen suhteen itsellä tiedossa (henkinen valmistautuminen toukokuun loppuun) - mutta silti meinaa iskeä semmoinen "onko pakko jos ei haluu"-moodi päälle.
Turnausväsymyksen hyvä puoli on se, että kun sen tunnistaa, muistaa myös sen, että se menee ohi. Tulee uusi innostus, ja uusi aalto.
Niin nyt kahlailen hetken aallonpohjaa ja hengittelen, niin kyllä täälä myöhemmin taas lähdetään liikkeelle, ja uuteen nousuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti