Virginia Woolf oli oikeassa.

Virginia Woolf totesi aikanaan, että jokainen nainen tarvitsee omaa rahaa, ja oman huoneen. Ensimmäinen näistä toteutuu kerran kuussa, ainakin hetkellisesti, ja toisen osan organisoimme menneen pääsiäisviikonlopun ratoksi.

Lapset siirrettiin yhteiseen kamariin, ja kerrossänky pistettiin taas kasaan. Vapautuneesta huoneesta tuli allekirjoittaneen työhuone, tosin aika askeettisella kalustuksella tähän mennessä. FB-kirpparilta löytyi työpöytä, ilmaiseksi ja kotiin kuljetettunakin. Siinä ei jäänyt enää tilaa tinkimiselle.

Työhuone!

Tämä hieman tyhjyyttään kaikuva työhuone mahdollistaa sen, että voin laittaa työhuoneen oven kiinni. Ja kun on reilun kolme viikkoa ollut avokeittiön pöydän äärellä, tai parvekkeella tekemässä töitä 3- ja 5-v terroristien häärätessä ympärillä, suljettava ovi sisätiloissa on luksusta.

Ajatelkaa nyt - videokonferenssin aikana ei tarvitse hytistä, tai laittaa mutelle kun bussi ajaa ohi! Työvälineet saavat olla paikoillaan, eikä niitä tarvitse raivailla joka kattauksella (mitä on siis jatkuvasti tämän kotonaolemisen aikana. Pelkkää syömistä, siihen valmistautumista, tai sen jälkien siivoamista!!)

Tätä ratkaisua siivitti se, että nappuloiden sängyt olivat alkujaansakin kerrossänky, minkä osat toimivat myös itsenäisinä sänkyinä erillään, ja siten oli mahdollista sijoittaa heidät taas yhteen huoneeseen. Nukahtaminen on vielä vähän kikatuksen ja hepulien (arvaa vaan ketä ei naurata..) takana, mutta josko hekin tottuvat tässä hiljalleen.

Kun pakkohan tähän oli ryhtyä, sillä edessä on luultavasti sen seitsemän viikkoa etätöitä.

Suljettava työhuone mahdollistaa myös onnellisesti sen, että kun päivän hommat ovat ohi, voin kävellä huoneesta ulos, ja laittaa sen oven jälleen kiinni perässäni. Keittiössä silmille ei hypi kone, jolta vois ihan nopeesti äkkiä tehä ton yhen jutun, ja hei ainiinjoo mites se yks palautus, tulikohan se jo, ja totta, siihen viestiin pitää kans vastata, ynnä muut aikasyöverit. Työpäivä on ohi, niin se on ohi.

Voi siis hyvillä mielin siirtyä harrastusten pariin - ja tässä eristysaikana olenkin kunnostautunut extreme-urheilun kotoisaan muotoon. Pyykkivuorikiipeily on valittu lajini, ja itsekehun merkeissä mainittakoon, että harvoin näkee tällaisia pinoja valloitettavana. Nyt menen, ja valloitan sen vuorin! Tai huiputankohan vain, ja päädyn ennemmin sohvatasanteelle teelle...